Opetanko vauvan olemaan myös itsekseen?

Jotkut ovat kauhistelleet sitä, kun olen kertonut ettei Luka viihdy pitkiä aikoja itsekseen, yhdessä vaiheessa ei viihtynyt hetkeäkään ja sitten alkoi pieniä hetkiä viihtyä joskus sitterissä tai leikkimatolla niin ettei ollut ihan vieressä. Toiset kertovat opettavansa lapsensa alusta asti myös viihtymään itsekseen, opettavat? Miten? Nimittäin mäkin koen opettaneeni Lukan olemaan itsekseen tavallaan. Hän on saanut oppia siihen omaa tahtiaan. Pitää myös muistaa että lapset ovat hyvin erilaisia heti vauvasta lähtien, osa vauvoista alkaa viihtyä aikaisemmin itsekseen, osa myöhemmin ja mun mielestä kaikkien vauvojen ei tarvitse mennä kokoaikaa samalla viivalla tällaisissa asioissa, mutta olenkin kirjoittanut jo aiemminkin lapsentahtisuudesta ja sehän on yksilöllistä.

Anna mä kerron mun ajatuksista. Sun ajatukset voi olla erit, eikä se haittaa, enkä sano että ne on väärinkään, mutta näin mä aattelen. 

Yks päivä viime viikolla havahduin tätä oikein ajattelemaan, lapsen itsekseen oloa. Jätin Lukan sänkyyn aamulla nukkumaan kun itse jo nousin, hetken päästä kävin kurkkaamassa ja siellä se poika olikin hereillä. En mennyt lähemmäs, kurkkasin vain ovelta. Kävin toisen ja kolmannenkin kerran, poika viihtyi itsekseen puoli tuntia, jokelteli ja heilutteli käsiä ja jalkoja, katseli jotain. Olin ihan hämmentynyt, mutta myös iloinen ja tyytyväinen, Luka uskalsi olla itsekseen. Tämän jälkeenkin Luka on selvästi viihtynyt aiempaa paremmin hetkiä itsekseen ja olen antanut hänen olla silloin itsekseen. Mainitsin tuossa, että Luka uskalsi olla itsekseen. Uskon ja ajattelen itse, että kun vauvan itkuihin vastataan ja hänen kanssa ollaan silloin kun hän sitä kaipaa, niin hänen luottamus vanhempien turvaan ja läsnäoloon kasvaa, niin että tätä maailmaa uskaltaa paremmin lähteä itsekseenkin välillä tutkailemaan. Tämän kautta mä koen opettaneeni lapseni, antanut hänen oppia omalla tahdillaan. En sano etteikö muutenkin uskaltaisi, mutta uskon tämän vahvistavan sitä uskallusta, luottamusta ja sitä kautta itsenäistymistä. Mulla tuli tosi hyvä ja lämmin olo tästä Lukan ”muutoksesta”, uskalluksesta olla jo enemmän itsekseen ja hän kun on vielä niin pienikin <3

Olen myös paljon viime aikoina miettinyt omaa lapsuuttani, sitä miten arka olen ollut ja miten olen pelännyt monenlaisia juttuja ja vielä nuorenakin… Osaksi nämä ovat tietysti osa ehkä jotain synnynnäistäkin persoonaa, mutta osaksi myös kasvatus vaikuttaa ja varhaislapsuudella, vauvavuodella on isot vaikutukset. Se mistä omat kasvatusajatukseni kumpuavat on varmasti oma lapsuus ja nuoruus, tämän hetkinen lähipiiri, oma koulutukseni ja työkokemukseni varhaiskasvatuksen parissa, kirjallisuus ja oma kiinnostus aiheeseen (tarkoittaen juuri lukemista aiheesta).

Tällaisia ajatuksia viikonlopun kynnyksellä…
Heräsikö sulla jotain ajatusta?

Lue myös:

Kiintymysvanhemmuus – Olenko kiinni vauvassani?

IG: @outikarita

Vuosi sitten en olisi uskonut mitä viikko tuo tullessaan

Tänään facebook muistutti mua vuoden takaisesta muistosta kun jaoin kuvan teepusiin mietteestä. Viime vuonna tuo teksti antoi mulle voimaa ja vahvuutta, tänä vuonna se sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Vuosi sitten tuona päivänä, kun jaoin tuon kuvan, niin enpä olisi uskonut mitä viikko tuokaan tullessaan.

6.2.2017 oli maanantaipäivä ja uusi viikko oli jälleen edessä. Olin viikon pistänyt itseeni jo Puregon nimistä läkettä, joka ilta vatsanahkaan. Mulla oli aamulla aika lapsettomuuspolille, jossa ultrattiin munasolujen määrää ja arvioitiin ovulaatiopäivää. Yksi monuasolu oli selvästi muita enemmän kypsymässä ja yhtä haettiinkin, ei enempää eikä vähempää. Ovulaatio tapahtuisi luultavasti viikonloppuna ja saimme perjantaille ajan Inseminaatiohoitoon. Ei mun ovulaatioissa ollut mitään ongelmaa, joten en uskonut näiden inssihoitojen tuottavan tulosta, varsinkaan kun monet kertoivat että nää on vasta alkua, alkua pitkälle taipaleelle. Oltiin jo kauan tähdätty ovulaatioihin. Sanoinkin Rikulle, että jos tää ei tuota tulosta niin kysyttäskö onko meen pakko käydä ne 4 inssiä läpi ennen seuraavaa hoitomuotoa…

Viikkoon siältyi niin paljon tunteita ja jännitystä, mutta joku voima mussa heräsi ja tunsin, että kaikki vielä järjestyy! Sain torstaina käteeni Lastentarhanopettajan vakituisen työpaikan sopparin ja huudatin levyltä Elastisen biisiä Tuulettaa. Mulla oli jotenkin vahva ja hyvä fiilis ja tästä biisistä tuli mun helmikuun voimabiisi!

”Tää päivä pimeni jo aikaisin, taas tuntuu et mua koitellaan
Aina kun vähiten just kaipaisin, pois taakkaa hartioilt en saa

En anna maailman lannistaa mua kuitenkaa vaan taistelen ja nousen aina uudestaan,
ja tulee päivä taas kun voin vaan tuulettaaaaaaa

Vaikeet ajat väistyy kuitenkin, solmut aukee ajallaan
Tahon tai en se vanno niin että, elämä on aina aaltoliikettä
Hyväs pahas menee ylös alas, pohjalla käy ja baunssaa takas
Se maanpintaan jalat palauttaa, vois valittaa mut se ei tuu auttaa
Ei muutaku hommiin taas nyt ku ponnistaa, pian tuuletan onnesta

En anna maailman lannistaa mua kuitenkaa vaan taistelen ja nousen aina uudestaan,
ja tulee päivä taas kun voin vaan tuulettaaaaaaa”

….

Perjantai tuli ja jännitti niin pirusti, inssihoito meni hyvin ja elämä jatkui… Se, mitä en tiennyt, mitä toivoin, mutta en kuitenkaan uskaltanut toivoa olikin totta, mutta en tiennyt. Peilin edessä kuiskasin sisälleni toiveen. Ja tietämättäni, se toive alkoi kasvaa, Luka sai alkunsa… <3

Viikonloppuna vietettiin etukäteis ystävänpäivää, käytiin leffassa ja syömässä, join jopa lasin viiniä. Tuo yllä oleva kuva on tuolta kyseiseltä viikonlopulta. Seuraava viikonloppu vietettiin Kiteellä ystävien kesken. Kuukautisia ennakoivat oirehdinnat alkoi tuona viikonloppuna. Rinnat vähän kipeytyivät niin kuin aina juuri ennen kuukautisia. Luulin tietäväni kuukautisten alkavan seuraavalla viikolla. Odotin niiden alkavan ehkä keskiviikkona tai torstaina, kiertoni oli hyvin tasainen. Torstaina menin pitämään Party Lite kutsuja ja kotoa lähtiessäni, kysäisin Rikulta, että pitäskö mun nyt käydä siellä apteekissakin. Perjantaina tuli kuluneeksi 2 viikkoa inssistä ja ohjeistus oli että 2 viikon jälkeen voisi tehdä raskaustestin. Olin edelleen aivan varma, että kuukautiset alkaisivat ja sanoin, että alkaisi nyt ennen kun teen testin, ettei turhaan taas tarvi… En voinut kuvitella positiivista tulosta, niin monen negatiivisen testin jälkeen, joiden jälkeen ne kuukautisestkin aina heti alkoi, niin monta pettynyttä ilmeiden vaihtoa kun kuukautiset alkoi oli jo takana…

Heräsin perjantaina aamuyöstä neljän maissa kun oli vessahätä. Pakkohan se oli sinne vessaan lähteä ja tehdä testi sitten samalla. Siinä testitulosta odotellessa, ensin sitä hetken kädessä pitäen ja lopulta pöydälle laskien, mietein, että jos se olisikin plussa niin herättäisinkö Rikun heti vai antaisinko sen nukkua aamuun. Hassu ajatus ja lopulta ihan turha, nimittäin… Turha se ajatus oli, koska siinä kohtaa kun testiin pamahti teksti ”RASKAANA 1-2 viikkoa”. niin kaksi kertaa näyttöä vilkaisin, pyyhkäisin silmiäni, näenkö oikein ja pinkaisin testi kädessäni juoksuun. Tömistin kovaa vauhtia kohti makkaria ja hoin vaan Rikulle, ”kulta, kulta, mä oon raskaana”.

Riku alkoi heti unisesti hymyillä, enkä muista mitä siinä toisillemme soperrettiin, halattiin ja pussattiin nyt ainakin. Tämän jälkeen ei ainakaan enää nukuttu ja Riku oli kuulemma herännyt jo siihen töminään kun juoksin makkariin, muttei ollut ehtinyt mitään tajuamaan tai reagoimaan ennenkuin olin siinä jo kertomassa uutista. Makoiltiin aamuyötä siinä sängyssä viekutusten ja muistan Rikun jossain vaiheessa sanoneen ”musta tulee varmaan ihan ylisuojeleva isä” ja niinhän hänestä tulikin <3

Oli aika jännä mennä tuona päivänä töihin ja olla vaan niin kuin ei mitään. Kaksi rakasta ystävää saivat heti tiedon, he olivat niin vahvasti eläneet mukana lapsettomuudessa. Silti koko viikonlopun joka vessakäynnillä tarkistin, että onko kuukautiset alkaneetkin. Alla oleva kuva on tuolta viikonlopulta. Pelkäsin ja jännitin kyllä ihan sinne varhaisultraan asti, vaikka sen jo käsitin, ettei ne kuukautiset nyt ala. Meille kuului hoitojen myötä tuo varhaisultra ja sitä jotenkin pelkäsi siihen asti, että jos siellä ei olekaan sydäntä joka lyö, jos on kiinnittynyt johonkin väärään paikkaan tai jotain muuta ikävää. Varhaisultrassa kun sentin kokoisen pikkuisen näin ja sen sydämensykkeen, niin silloin ääneeni kyyneleet silmissä sanoin ”nyt mä uskon”.

Näihin muistoihin mä palasin tänään kun näin tuon kuvan tuosta teepussin mietteestä.
Alla oleva kuva taas on viikolta jolloin oli varhaisultra.
Uskomatonta, mutta totta, mä olen äiti!
Uskomaton elämä!
Kiitos!

Ja sinä, joka aloit kasvamaan mun sisälläni tuona helmikuun viikkona olet nyt siinä vieressäni, sylissäni, sydämessäni!
Sinun vireen saan nukahtaa ja sinun vierestä herätä!
Sinun kasvuasi ja kehitystäsi saan ihastellen seurata,
saan jakaa tämän kaiken isäsi kanssa,
saan olla sinun äitisi ja se on parasta mitä tiedän!

Lue myös postaukset lapsettomuudesta:

Lapsettomuus ja pala meidän tarinaamme 1/3

Lapsettomuushoidot ja pala meidän tarinaamme 2/3

Lapsettomuus ja raskautuminen – pala meidän tarinaamme 3/3

Lapsettomuus ja parisuhde – pala tarinaamme

Instagramissa: @outikarita