Kyllä meistä jokainen kipuilee

Kyyneleet vierivät poskillani, mistä tällä kertaa?
Milloin mistäkin… Olen väsynyt, koen riittämättömyyttä, epävarmuutta,
en jaksaisi tarttua asioihin, minua harmittaa…
Välillä taas ne vierivät onnesta, rakkaudesta ja helpotuksesta!
(Kokemusta synnytyksen jälkeen…)

Synnytyksen jälkeen itku oli tuttua ja herkin kauteni kesti n. 2 kuukautta. Itkin ja kipuilin todella paljon, olin myös pakahtua onnesta ja rakkaudesta! Elämään tuli niin paljon valoa ja jotain niin suurta, että se nosti myös muita tunteita esiin. Se toi myös esiin pelkoa miten selviän ja millainen äiti olen, se valtava vastuun tunne pienestä elämästä. Ajattelin kärseinkö Baby Blues:sta, mutta vuodenvaihteessa kirjoitin mietteitä päiväkirjaani ja oivalsin käyneeni lapsettomuuteen liittyviä asioita läpi sekä erilaisia juttuja, joita äidiksi tuleminen nosti pintaan, asioita elämänvarrelta, lapsuudesta aikuisuuteen. Kyse ei ollut ehkä kuitenkaan Baby Blues:sta vaan siitä suuresta mullistuksesta ja sen mukanaan ja pinnalle nostamista jutuista.

Vanhemmuus on iso asia ja paljon tunteita herättävä ainakin itsessäni. Olen huomannut sen myös loukkaavan monia, toisten äitiys saattaa loukata toisia äitejä. Ehkä sekin on sitä omaa kipuilua. Äitiyden kentällä on myös kilpailua ja arvostelua, itse pyrin pysymään näiltä kentän osilta pois. Kerron kyllä omasta äiyiydestäni, kerron välillä pohtien ja välillä kuulumisia kertoen. En halua kilpailla, en halua arvostella, en päsmäröidä tms., mutta välillä joskus joku kokee toisin ja se harmittaa minua, koska se ei ole tarkoitukseni. Välillä saan tällaista palautetta, mutta enemmän saan kiitosta omien juttujeni ja ajatusteni jakamisesta. Tunnen valtavasti vanhempia, osa toimii joissakin asioissa samoin kuin minä ja osa hyvin eri tavoin, kaikkien kanssa olen kuitenkin pystynyt vastavuoroisesti kuuntelemaan ja keskustelemaan, ymmärtämään ja tukemaan. Huomaan nytkin pohtivani, miten tässä sanat muotoilisin, ettei ymmärretä väärin, jokainen kun luo sen oman vanhemmuutensa ja itselleen ja perheelleen sopivat tavat toimia, mä vaan kerron omista jutuistani ja ajatuksistani.

Äitiys on ihanaa ja mahtavaa, mutta myös välillä väsyttävää ja raskasta. Siinä mullistuu koko elämä ja on jatkuvasti uuden edessä. Huomaan etsiväni taas paikkaani elämässä. Itse kipuilen välillä sitä riitänkö, vaadin itseltäni paljon, koska en vain kestä epäjärjestystä ympärilläni ja olen joissakin asioissa perfektionisti. Kipuilen välillä myös sitä että olenko äitinä sitä mitä haluan olla ja pystynkö välttämään sitä mitä en halua olla. En halua enkä edes voi avata kaikkia asioita teille, joten tämä jää pintaraapaisuksi solmuistani, jotka osa vielä kaipaavat ratkomista. En voi enkä halua käsitellä täällä tiettyjä asioita joihin liittyy muita ihmisiä merkittävästi. En voi kertoa mitä ne tietyt asiat tähän kaikkeen omaan ajatukseeni ja kipuiluuni tuovat. Minulla on kuitenkin ihmisiä elämässäni joiden kanssa voin käydä näitä asioita läpi jos ja kun vain itse pystyn ja olenkin siitä hurjan kiitollinen.

Olen vasta alussa, olen vasta hetken ollut äiti. En ole täydellinen, tuskin tulen koskaan olemaankaan. Tämä on samalla seikkailu ja samalla yksi iso elämänkoulu. Elämänkoulu, jossa jokainen luo tapansa toimia, koulu jossa ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua tai polkua. Tässä koulussa se omakin suunta voi vaihtua tilanteiden mukaan ja koulukavereilta voi saada ideoita ja ajatuksia.

Äitiydessä kilpailukenttiä parempi ratkaisu on minun mielestäni kannustus- ja tukijoukot! Mitä siitä jos emme kaikki toimi samoin, voimme kannustaa ja tukea silti toisiamme. Voimme saada ideoita ja vinkkejä tosiltamme. Ja luulenpa, että jokainen meistä kipuilee joskus…

Seuraa myös IG:ssä:

@outikarita