Opetanko vauvan olemaan myös itsekseen?

Jotkut ovat kauhistelleet sitä, kun olen kertonut ettei Luka viihdy pitkiä aikoja itsekseen, yhdessä vaiheessa ei viihtynyt hetkeäkään ja sitten alkoi pieniä hetkiä viihtyä joskus sitterissä tai leikkimatolla niin ettei ollut ihan vieressä. Toiset kertovat opettavansa lapsensa alusta asti myös viihtymään itsekseen, opettavat? Miten? Nimittäin mäkin koen opettaneeni Lukan olemaan itsekseen tavallaan. Hän on saanut oppia siihen omaa tahtiaan. Pitää myös muistaa että lapset ovat hyvin erilaisia heti vauvasta lähtien, osa vauvoista alkaa viihtyä aikaisemmin itsekseen, osa myöhemmin ja mun mielestä kaikkien vauvojen ei tarvitse mennä kokoaikaa samalla viivalla tällaisissa asioissa, mutta olenkin kirjoittanut jo aiemminkin lapsentahtisuudesta ja sehän on yksilöllistä.

Anna mä kerron mun ajatuksista. Sun ajatukset voi olla erit, eikä se haittaa, enkä sano että ne on väärinkään, mutta näin mä aattelen. 

Yks päivä viime viikolla havahduin tätä oikein ajattelemaan, lapsen itsekseen oloa. Jätin Lukan sänkyyn aamulla nukkumaan kun itse jo nousin, hetken päästä kävin kurkkaamassa ja siellä se poika olikin hereillä. En mennyt lähemmäs, kurkkasin vain ovelta. Kävin toisen ja kolmannenkin kerran, poika viihtyi itsekseen puoli tuntia, jokelteli ja heilutteli käsiä ja jalkoja, katseli jotain. Olin ihan hämmentynyt, mutta myös iloinen ja tyytyväinen, Luka uskalsi olla itsekseen. Tämän jälkeenkin Luka on selvästi viihtynyt aiempaa paremmin hetkiä itsekseen ja olen antanut hänen olla silloin itsekseen. Mainitsin tuossa, että Luka uskalsi olla itsekseen. Uskon ja ajattelen itse, että kun vauvan itkuihin vastataan ja hänen kanssa ollaan silloin kun hän sitä kaipaa, niin hänen luottamus vanhempien turvaan ja läsnäoloon kasvaa, niin että tätä maailmaa uskaltaa paremmin lähteä itsekseenkin välillä tutkailemaan. Tämän kautta mä koen opettaneeni lapseni, antanut hänen oppia omalla tahdillaan. En sano etteikö muutenkin uskaltaisi, mutta uskon tämän vahvistavan sitä uskallusta, luottamusta ja sitä kautta itsenäistymistä. Mulla tuli tosi hyvä ja lämmin olo tästä Lukan ”muutoksesta”, uskalluksesta olla jo enemmän itsekseen ja hän kun on vielä niin pienikin <3

Olen myös paljon viime aikoina miettinyt omaa lapsuuttani, sitä miten arka olen ollut ja miten olen pelännyt monenlaisia juttuja ja vielä nuorenakin… Osaksi nämä ovat tietysti osa ehkä jotain synnynnäistäkin persoonaa, mutta osaksi myös kasvatus vaikuttaa ja varhaislapsuudella, vauvavuodella on isot vaikutukset. Se mistä omat kasvatusajatukseni kumpuavat on varmasti oma lapsuus ja nuoruus, tämän hetkinen lähipiiri, oma koulutukseni ja työkokemukseni varhaiskasvatuksen parissa, kirjallisuus ja oma kiinnostus aiheeseen (tarkoittaen juuri lukemista aiheesta).

Tällaisia ajatuksia viikonlopun kynnyksellä…
Heräsikö sulla jotain ajatusta?

Lue myös:

Kiintymysvanhemmuus – Olenko kiinni vauvassani?

IG: @outikarita

Kiintymysvanhemmuus – Olenko kiinni vauvassani?

”Syntyessämme meille tuli tarve tulla rakastetuksi,
emmekä me koskaan kasva tuosta tarpeesta irti.”

Olenko kiinni vauvassani?

Olen toki paljon vauvassani kiinni. Vauvan läheisyyden tarve on mun mielestä vain ja ainoastaan hellyyttävää. Mun tärkein tehtävä on olla tuota pientä tuhisijaa varten ja vastata hänen tarpeisiinsa, hän on mun elämän prioriteetti numero yksi. Rikun ollessa kotona saadaan jaettua pojan kanssa oloa. Välillä ollaan kaikki kolmisin, välillä meistä vanhemmista toinen pääsee itsekseen puuhailemaan mitä sitten puuhaileekin tai huilaa ja joskus päiväuniaikaan saadaan kummatkin irrottauduttua pojasta. Viihtyyhän hän välillä hetkiä sitterissä tai leikkimatolla, poissa sylistäkin, mutta ei oikein yksinään eikä tarvikaan. Kun mä olen pojan kanssa haluan olla läsnä hänelle.

Nykyään on onneksi viisastuttu ja puhutaan paljon vauvantahtisesta imetyksestä ja myös vauvantahtisesta elämästä. Mikä kiire ja tarve tässä muunlaisenkaan elämään olisi. Tuo pieni tuhisija on vain hetken vauva ja meidän tehtävä vanhempina on olla häntä varten. Voinko opettaa hänet liikaan läheisyyteen, irtautuuko hän koskaan sylistäni tai rinnastani? Vauvalle eikä isommallekaan lapselle voi antaa liikaa läheisyyttä, näin mä ajattelen! Jos esimerkiksi puhutaan läheisriippuvuudesta niin itse ajattelisin sen johtuvan ennemminkin liian vähäisestä lapsuusiän läheisyydestä kuin liiallisesta. Jokaisella meillä on läheisyydentarve ja mikäli sitä ei tyydytetä lapsuudessa niin se jää taakaksi elämään, tarpeeksi johon ei ole saanut riittävää vastakaikua. Tämä on siis täysin omaa pohdintaani ja ajatustani.

kiintymysvanhemmuus

Joskus kuulee, ettei vauvojen joka inahdukseen tarvi reagoida eikä varmasti tarvikaan, mutta entäs itkuun? Toiset on sitä mieltä edelleen, että on hyvä oppia alusta alkaen ettei äiti välttämättä heti vastaa, ettei itkut aina auta ja että kyllä se itku loppuu. Mun mielestä tää on hyvin kylmää ajattelua. Ei vauvat kiusallaan huuda, heillä on oikeasti jokin tarve tai jokin huonosti. Itku on vauvan tapa kommunikoida ja kertoa, että nyt tarvitaan jotain tai nyt jokin on huonosti. Itku usein yltyy kunnes siihen vastataan. Synnytysvalmennuksen kätilömme Eliisa Karttunen sanoi hyvin sanoessaan ettei vauvat lopeta itkuaan, koska oppisivat rauhoittamaan itsensä. Ne lopettavat itkun kun heidän tarpeeseensa ei vastatakaan. Mulle tuli tästä oikeasti hyvin surullinenkin mieli, miksei joku haluaisi vastata oman lapsensa tarpeeseen. On välillä sydäntä raastaavaa kun ei heti pääse jostain syystä vastaamaan itkuun ja itkua joutuu kuuntelemaan. Kyllähän näitä tilanteita tulee. Kerran automatkalla kun meidän poika heräsi autossa ja alkoi itkeä, tunnistin itkun maidon tarpeeksi. Eri itkut oppii kyllä tunnistamaan. Meillä ei ollut pitkä matka kotiin, ehkäpä 5 minuuttia, joten päätettiin koittaa nyt päästä kotiin asti. Itku loppui vähän ennen kotipihaa ja ajattelinkin, hyvä, ei hätää. Kun näin poikani surkean ilmeen kaukalossa teki kyllä pahaa ja pyytelin monesti pojalta anteeksi, halailin ja pussailin ja sitten tissiteltiin ihan kunnolla. Välillä itkuun auttaa syli ja silloin joku saattaakin ajatella että eihän siinä mitään hätää sitten ollutkaan, mutta oli siinä. Silloin vauvalla oli tarve syliin, läheisyyteen, seuraan. Läheisyydentarve korostuu usein myös eri kehitysvaiheissa. PregLife sovelluksessa on hyvin kerrottu itseasiassa noista kehitysvaiheiata, vauvan yleisistä reagoinneista ja tarpeista niihin liittyen.

kiintymysvanhemmuus

Imetykseen ja pulloruokintaankin liittyen koen vauvantahtisen syöttämisen hyvin tärkeäksi. Entisajan kolmen tunnin syöttövälit ja maks 20 minuutin syöttöajat ovat höpönhöpöä nykyään eivätkä palvele lasta eikä äitiä. Edit. tässä tarkoitan rintaruokinnan rajoittamista, toki varsinkin alkuun ja keskosilla pidettävä huoli, että syövät tarpeeksi usein. Alkuun sairaalassa meilläkin katsottiin että vähintään 3-4 tunnin välein vähintään söisi. Ennen sairaalassakin vauvat tuotiin äideille syömään kolmen tunnin välein ja väleissä hoitajat antoivat vettä pulloista kun vauvat itkivät, itkivät nälkää ja läheisyyden kaipuuta. Äideillä saattoi loppua maidontulo jo hyvin varhainkin. Vauva rinnalla ollessaan tekee myös sitä maidontilausta. Ruokinnan määrä ja tiheys viestittävät rinnoille maidon tarpeen määrästä ja tiheän imunkaudet on juuri tätä lisämaidon tilausta, silloin ei kannata pelästyä, etteikö oma maito riittäisi vaan antaa lapsen olla rinnalla niin paljon kuin vauva haluaa. Imetyksen tuen sivut kannattaa ottaa haltuun jokaisen imettävän.

Kiintymysvanhemmuus

Huomaan omavaani paljon ajatuksia ja toimintamalleja, jotka liitetään käsitteeseen kiintymysvanhemmuus. En mitenkään ole ennalta ajatellut toteuttavani mitään tiettyä kasvatus ja hoitofilosofiaa, vaan toimivani meille hyvältä tuntuvalla, meille luontevalla tavalla. Kuitenkin meidät voisi varmaa nimetä kiintymysvanhemmuusperheeksi ja olen käynytkin muutamissa KiVa-kahviloussakin jo, kun olen huomannut ajatusten sopivan yhteen.

Kiintymysvanhemmuus on vauvojen ja lasten hoitofilosofia, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Kiintymysvanhemmuuden tavoitteena on edistää vahvan ja positiivisen kiintymyssuhteen muodostumista lapsen ja aikuisen välille. Tietyt vauvanhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä. Korostin alta ne, jotka sopii meihin;

Pyrkimys luonnonmukaiseen syntymään, mikäli äidin ja vauvan vointi sen sallii

Runsas ihokontakti ja perhepedissä nukkuminen

Kantaminen sylissä kantovälineiden avulla tai ilman (ilmeisesti tarkoitetaan paljoa kantamista)

Pitkään jatkuva imetys ja lapsentahtinen vieroittuminen, meillä tällä hetkellä ainakin vauvantahtinen imetys ja tavoite myös edellä mainittuun.

Vessahädästä viestiminen

Vauvantahtinen hoiva

Hoitotapoja oleellisempaa on kuitenkin vauvaa ja lasta kunnioittava kohtaaminen ja pyrkimys ymmärtää häntä kokonaisvaltaisesti. Lapset ovat myös ohjauksen tarpeessa olevia ja taidoiltaan pikkuhiljaa kehittyviä. Fyysinen ja psyykkinen läheisyys kuuluu oleellisesti lempeään kasvatukseen. Turvallisesta, hyväksyvästä ja lasta arvostavasta ihmissuhteesta on hyvä kasvaa kohti aikuisuutta.

En kuitenkaan koe tarvetta nimetä meitä miksikään enkä koe, että kaikkien tulisi toimia samoin kuin meidän. Jokainen toimii omalle perheelleen parhaaksi näkemällään tavalla, lapsia on erilaisia ja niin meitä aikuisiakin. Haluan silti puhua lapsentahtisuuden puolesta. Tietysti hommat on vähän erilaisia useamman lapsen kanssa kun pitääkin yhdistää kaikkien lasten tahti ja tarpeet. Näin yhden lapsen kanssa on helppoa elää hänen tahtinsa mukaan.

Heräsikö ajatuksia tai kysymyksiä?
Onko kiintymysvanhemmuus tuttu käsite?

Seuraa IG:ssä: @outikarita