Se hiljainen tyttö täällä hei….

”Hei”, tulee ulos jo ujosti ja sen jälkeen ääni hiipuu vallan, ajatukset katoaa, pää tyhjenee, sanat ei löydä ulostuloa, ääntä ei löydy. Jossain vaiheessa tekisi mieli sanoa jotakin, mutta rohkeus uupuu, mitä jos sanon jotain väärin, sanat menee sekaisin, muut ei ymmärrä tai pitää ihan tyhmänä…. Aion sanoa jotain, mutta hetki meni jo… Kun vihdoin uskallan avata suuni ajoissa, niin ääni värisee, sydän hakkaa, kädet ja jalat tärrää…

On ihmisiä, jotka eivät ole minua koskaan pitäneet hiljaisena, on ihmisiä joiden mielestä olen aina hiljainen ja on ihmisiä, jotka ovat pitäneet minua hiljaisena, mutta muuttaneet käsitystään 😉

20140923_171944Yllä oleva teksti kuvaa nuorta Outia, ei enää tämänpäivän Outia, vaikkakin tuo nuoren Outin epävarmuus nostaa joskus päätään…

Olen aina ollut sosiaalinen ilopilleri. Olen halunnut ihmisten seuraa, mutta en ole aina osannut olla seurassa se sosiaalinen. Jossain kohtaa voi sanoa, että seura on kenties ollut väärää, mutta joskus myös vain liian vierasta. Olen aina halunnut kuulua porukkaan, mutta en ole aina kuulunut. Olen hakenut hyväksyntää, mutta aina en ole sitä saanut. On vienyt aikaa, että on pystynyt olemaan oma itsensä porukassa täysillä, eikä ole niin tarvinnut pelätä ja jännittää sanomisiaan tai sanomattomuuttaan. On vienyt aikaa, että on pystynyt luottamaan itseensä. Tietyissä asioissa itsetuntoni on ollut huono ja se on rakentunut vahvemmaksi vasta aikuisiällä. Olen myös löytänyt ympärilleni ihmisiä joiden kanssa on hyvä olla hiljaa sekä äänekkäästi 😀 Olen löytänyt ihmisiä joilta minun ei tarvitse hakea hyväksyntää, jotka hyväksyvät minut just näin <3

20140923_152519

Loppujenlopuksi minusta kuoriutuu aikamoinenkin höpöttäjä ajoittain ja äitini mielestä olen ollut aina varsinainen puhekone 😀 Nautin ihmisten seurasta, mutta edelleen jännitän ja pelkään esiintymistä ja esillä oloa. Uudet tilanteet jännittävät ja joskus olisi helppoa vain jättää osallistumatta, mutta sitten kuitenkin haluan…. On ristiriitaista töihini nähden tämä jännitys ja ujous. Jumppaohjaukset ja lastentarhanopettajan työt kyllä sujuvat ilman käsitärinöitä ja sydämentykytyksiä. Noh, jumppaohjaukset kyllä vähän aiheutti näitä alkuun 😉 Mutta voi jehna, kun pitäis mennä pitämään puhe tai luokan eteen esitelmä, niin voi sitä jännitystä.

Koulussa muistan miten kauheaa oli mennä luokan eteen pitämään esitelmää, kädet tärräsi ja paperin alle tarvitsi kirjaa tms. jotta se paperi ei väpättäisi niin paljoa, ääni värisi ja sydänhakkasi. Näin kävi myös silloin kun aloin aikuispuolella jokunen vuosi sitten lukea itseäni sosionomiksi, mutta ei enää viimeisenä vuotena, luokka oli tullut tutuksi ja turvalliseksi 🙂 Olen huomannut, että haluan laittaa itseäni näihin tilanteisiin, koska haluan pystyä hallitsemaan paremmin esiintymisjännitystäni. Haluan myös uskaltaa sanoa sanottavani silloin kun minulla sanottavaa on.

Esiintymisjännityskin on aika jännä juttu kohdallani, toisaalta tykkään esiintyä, mutta joissain tilanteissa se vain jännittää hirmuisesti. Pienenä kun tanssein ballettia, niin meillä oli joka kevät tanssinäytös Porin teatterilla ja kyllähän ne jännitti, mutta sujuivat ilman suurempia tärinöitä.  Samoin kun harrastin näyttelemistä, jännitin toki ennen lavalle menoa, mutta lavalla en ollutkaan enää Outi, vaan olin jossain roolissa ja jännitys kaikkosi eikä ääni värissyt 🙂 Fitnesslavoilla taas olen ihan Outi ja voi sitä tärinän määrää, miten sen saisi hillittyä, tosin se ei välttämättä ole pelkkää jännitystä vaan se on se huipennus tehdylle työlle ja se adrenaliinin virtaus siinä kohtaa…. Uudet tilanteet jännittävät, jännitti omissa häissäkin kun yhtäkkiä tarvitsi puhua mikkiin ja pitää Rikulle ”adjektiivipuhe” kaikkien kuullen, jännitti viime vuonna meidän yhteisillä kolmekymppisillä pitää tervetulopuhetta….

jumppamaikkaaa

Noh, palataan asiaan. Olen alkanut viimevuosien aikana pistämään itseäni myös tarkoituksella tilanteisiin, joista niin mielelläni olisin luikkinut karkuun. Olen osallistunut lehtihaastatteluihin ja vaalipaneeleihin, puhunut vieraille ihmisille ja löytänyt jopa niitä sanoja ja saanut niitä ulos suustani. Joskus kuitenkin hiipii se ujous ja hiljaisuus ja sanat katoavat, pää tyhjenee. Nämä tilanteet harmittavat…. Viime kesäänä odotin kovasti FitFashion bloggaajien tapaamista A-lehdillä ja mun pää yksinkertaisesti tyhjeni, jotain sentään sain sanotuksi ihmisille 😀 Samoin kävi nyt fitness Expossa messuilla kun halusin mennä siihen fanikuvaan sen Nicolen kanssa, enkä sitten keksinyt mitään sanottavaa ja tätä kyllä vaikeutti sekin että olisi pitänyt löytää ne sanat englanniksi. Onneksi Nicole oli kuitenkin ihana ja keksi itse kysyttävää minulta 😀

Joskus jännitän myös hirmuisesti ihan niiden kivojenkin asioiden sanomista ihmisille, hiipii epävarmuus ja pelko sanomisieni vatsaanotosta, mietin onko tämä nyt ihan hölmöä sanoa tämmöistä tai ottaa yhteyttä, mitähän se ajattelee… Kuitenkin, voiko joku täysin tyrmätäkään jos vilpittömästi haluaa vaikka ottaa yhteyttä tai sanoa jotain kaunista, mitä siinä voi hävitä. Päinvastoin, voit tuoda toiselle hyvää mieltä, laittaa hyvän kiertämään, motivoida toista tai saada jopa alulle jotain, vaikka ystävyyttä…. <3

20140828_194710

Tänäpäivänä olen edelleen se sama iloinen Outi, olen myös toisinaan se sama hiljainen Outi, mutta olen myös rohkeampi Outi 🙂

Outi Karita

8 vastausta artikkeliin “Se hiljainen tyttö täällä hei….”

  1. Ihana teksti ♡

    Täältä löytyy kans yks jännittäjä. Tunnistin itseni monesta kohdasta! Menen isossa ja itelleni vieraassa porukassa aina ihan lukkoon. Tykkään olla hiljaa ja kuunnella, mutta kun vihdoin rohkaistun sanomaan itekin jotain, se tilanne meneekin ohi ja joudun taas alottamaan sen itseni tsemppaamisen uudelleen. Vaikka näitä tilanteita olis kuinka paljon tahansa, niin ei se jännitys niistä häviä mihinkään. Aina jännittää samalla tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että kyseiset tilanteet on itelleni omalla tavallaan tärkeitä. Ja sillon kun jostain välittää, siihen suhtautuu jotenkin voimakkaammin. Niin kuin just jännittämällä esimerkiksi sitä, minkälaisen ensivaikutelman itestään antaa.

    Kun pystyy hyppäämään johonkin rooliin (esim. opettaja-minä), niin kaikki muuttuu jotenkin paljon helpommaksi. Yhtäkkiä se toimiminen onkin tosi luontevaa. Oon oma itseni, mut en kuitenkaan toimi itelleni luontaisella tavalla. Kuulostaa vähän hassulta, mutta ehkä tajuat mitä tarkotan 🙂 Vaikka se työkin on tavallaan esiintymistä, niin ei se esiintymisjännitys kyllä puske päälle.. tosin kaikissa muissa esiintymisjutuissa kyllä. Tosi raivostuttavaa esim. pitää puhetta parhaimmille ystävilleen, joiden seurassa ei koskaan jännitä, ja sitten yhtäkkiä huomata ettei saakaan mitään järkevää suustaan ulos.

    Mua jännittää myös niiden kivojen asioiden sanominen. Kun toinen on itelle niin tärkeä, niin sitä haluais valita just ne oikeat sanat, lohduttaa juuri oikealla tavalla.. mut sitten onkin mieluummin hiljaa, kun ei tiedä mitä sanoisi ja miten. Pitäis vaan uskaltaa. Toinen varmasti arvostaa, olipa se asia sitten sanottu millä sanoilla tahansa ♡

    Hih, tulin näköjään tukkimaan sun kommenttiboksin. Ehkä jatketaan aiheesta lauantaina 😉

    • Kiitos Marilii kommentista! Kyllä mun kommenttiboxin saa tukkia 😀 ja voidaan tosiaan jatkaa huomen aamulla jutustelua 😀
      Aikas samanlaista jännittämistä sullakin kuin mulla. Tuo on hyvä oivallus, että ne itselle tärkeät tilanteet, joihin suhtautuu muutenkin varmasti jo voimakkaammin aiheutta sitä jännitystä voimakkaammin.
      Huomiseen ♡

  2. No niin, odotettu teksti, hihi. 🙂 Nousi niin monta asiaa mieleen lukiessa, että unohdin jo puolet.
    Tiedätkö, on ihana kuulla, että sun itsetunto on kasvanut aikuistuttuasi – ehkä mullakin ehtii vielä vähän, vaikka olenkin jo 21. 😀
    Niin tuttua tuo, että joskus ei vaan saa sanaa suusta. Mulle tapahtuu sitä, vaikka en itse kokisi edes jännittäväni tilanteessa mitenkään erityisemmin. Liian hyvä itsesensuuri. Ja ai että muistan kaikki koulun esitelmät – ne olivat aina jotain ihan hirveää. Muitan, kun harjoittelin pitämällä esitelmääni baletista ensin äidille, mutta sekin alkoi jostain syystä jännittämään. 😀 Mä olen siis myös tanssinut nuorempana balettia, kuten sä. Esitykset eivät kyllä jännittäneet, itseilmaisukeinona kun oli tanssi. Puhuminen on aina ollut mulle se haastavin. Ehkä senkin vuoksi koen kirjoittamisen olevan mun juttu. 🙂

    • Ihana Elina, kun tulit kommentoimaankin. ajattelinkin että varmaan tulet jotain kommentoimaan 🙂
      Varmasti sun itsetunto kasvaa vielä, itselläkin se yhäedelleen kasvaa ja 21-vuotiaana se ei tietyissä asioissa ollut vielä kummoinen ja se saatiin helpolla lyötyä alaskin,kuten silloin kävikin erään työpaikan myötä… (mutta se onkin jo oma tarinansa…) Mutta siis aivan varmasti itsetunto sinullakin voi vielä vahvistua 🙂

      Hih, säkin vanha ballerina 🙂 Tansiiminen kyllä on mullekin ollut yksi itseilmaisun keino ja hyvin ominainen sellainen. Kirjoittaminen on hyvä ilmaisun muoto, jota olen aina harrastanut, jo ennen blogeja. On tärkeää että löytää jonkinkeinon ilmaista itseään ja käsitellä ajatuksiaan 🙂

      Voi, tästähän tulis vaikka kuinka keskustelua ♡

  3. Niin tutun kuuloista juttua että!

    Mä olen ehkäpä vähän liiankin hyvin kouluttanut itseäni tuosta jännittämisestä pois ja välillä voisi pitää suun kiinnikin. Toisaalta inhoan sitä tilannetta kun esim. kouluttaja kysyy jotain ja kukaan ei uskalla vastata. Sitten mä vastaan. Silloin tulee vaan sellainen olo, että voi vitsit, taas mä oon äänessä 😛 Että miksi vaan on niin hemmetin vaikea avata se suu? Mutta joskus se vaan on vaikeaa, avata tai sulkea 😀

    • No sä ootkin iive hyvin kouluttanut sitten itseäs 😀
      Tunnistan kyllä tuon ärsyyntymisen kun kukaan ei koulutuksissa vastaa tai kommentoi mitään, mutta silti harvoin vielä olen se joka avaa suunsa ensimmäisenä, jos porukka ympärillä ei ole tuttua, vaikka olisikin mielessä jotain ja se toisaalta turhauttaa kun ei saa sitä suutaan auki…
      Joskus mustakin silti tietyissä tilanteissa, tietyssä ympäristössä ja tiettyjen ihmisten ympäröimänä kuoriutuu se kunnon höpöttäjä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta